Marko Lind
-PÄIVÄN TEKSTI-


(17.11.2007)

ÄLKÄÄ TUOMITKO (17.11.2007)

Siitä lähtien, kun ihmiskunnan esi-isät Adam ja Eeva lankesivat Paratiisissa on tuomion syyllistävää viittaa kantaneet ihmiskunnan edustajat syytellen toisiaan milloin mistäkin. Paetessaan syyllisyyttään Adam syytti Jumalaa puolisostaan eivätkä nuo syytökset ole muuttuneet mihinkään, vaikka vuosituhansia on kulunut tuosta tapahtumasta. Adamin sekä Evan jälkeläiset eivät ole päässeet irti syyttämisen turmiollisesta vaikutuksesta, vaan se elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä, valitettavasti!

Lähimmäisen syyttäminen ei ole vain jumalattomien, syntisen maailman ongelma, vaan se on pesiytynyt lailla syövän myös niiden keskuuteen, jotka väittävät itsellään olevan uskon Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Suuri Kristikansa syyttelee toinen toistaan, jokainen lahko väittää vain itsellään olevan oikean opin tuomiten toisinajattelijat helvetin syövereihin ja jopa yksilöt samoissa yhteisöissä lausuvat lähimmäisistään vääriä todistuksia nostaakseen omaa minäkuvaansa saadakseen ympäristöltään arvostusta sekä esiintyäkseen täydellisempänä kuin muut. Tämä tuntuu epäloogiselta, ironiselta siksi, että Raamatun punaisessa langassa, Jumalan kymmenessä käskyssä kielletään selvästi antamasta väärää todistusta lähimmäisestä ja näin ollen ainakin tässä asiassa luulisi niiden, jotka väittävät tuntevansa Kirjoitukset, onnistuneen paremmin kuin mitä ovat tähän päivään mennessä onnistuneet. Onhan lähimmäisen syyttäminen, tuomitseminen, väärän todistuksen antamista siksi, koska ei yksikään luotu voi nähdä lähimmäisen motiiveja saatikka päästä toisen pään sisään. Vain Jumalalla Kristuksessa Jeesuksessa on tuomiovalta siksi, että vain Hän tietää mitä meistä jokainen ajattelemme. Vain Hän pystyy antamaan oikean tuomion, sillä yksikään sydämemme ajatus ei ole Häneltä salassa. Vain ja yksin Hän, Kristus, ei yksikään ihminen!

Raamatussa Jeesus kertoi kahdesta rukoilijasta, jotka menivät Pyhäkköön rukoilemaan osoittaakseen muutamille, jotka luottivat itseensä, luulleen olevansa vanhurskaita ja ylenkatsoivat muita omavanhurskauden turmiollisen merkityksen. Fariseus meni Pyhäkköön rukoilemaan: ”Jumala, minä kiitän Sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani”. Tämä itseään täynnä oleva fariseus ei mennyt rukoilemaan siksi, että hän olisi kokenut tarvitsevansa Jumalan anteeksiantoa syntisenä, vaan koska tämä piti itseään vanhurskaana toivoen saavansa siitä Korkeimmalta kiitosta. Hän oli täynnä omaa kehua olleen tyytyväisenä itseensä.

Vastapainoksi samassa Pyhäkössä rukoilee sen aikaisten juutalaisten halveksima publikaani lausuen synnin taakoittamin raskain sydämin lyöden rintaansa: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Kertoessaan tämän kuulijoilleen Jeesus opetti: ”Minä sanon teille, tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen”!

Tänäkin päivänä Kristikunnassa on fariseuksia ja publikaaneja. Arvostettuja sekä alaspainettuja, onnistuneita sekä epäonnistuneita. Ihmisen synnillinen luonto, joka ei ole sisäistänyt armon merkitystä tulee aina esille farisealaisuutena. Luottaen itseensä, omaan onnistumiseensa sekä samanaikaisesti halveksien muita. Mitä huonompana tällainen ihminen näkee ympäristönsä, sitä enemmän hän luottaa omavanhurskauteensa. Mitä paremmin hän onnistuu noudattamaan uskonnollisia muotomenoja jotka jokaisessa kristillisessä yhteisössä pitkälti säätelevät toimintaa, sitä ankarammin hän tuomitsee taivaan ulkopuolelle ne, jotka eivät ulkonaisesti ole onnistuneet yhtä hyvin kuin hän itse. Farisealaisuuteen syyllistynyt ihminen ei tunne tarvitsevansa Jumalan armoa eikä siksi osaa arvostaa lähimmäistään saatikka antaa tälle anteeksi. Hänen oma ulkonainen onnistumisensa saa hänestä kylmän sekä tunteettoman ja hänen jokapäiväisenä huomiomaan on vain lähimmäisten epäonnistumiset, joilla hän pyrkii pönkittämään omaa sairasta itsetuntoaan! Näin hänessä ilmenee sama mieli kuin saatanassa, veljien syyttäjässä, ja ymmärtäen tai ymmärtämättään hän kantaa tuomion raskasta viittaa verhoutuneena valkeuden lapseksi. Sama syyttävä mieli kuin panettelijassa vaikuttaa tällaisessa farisealaisessa ajattelutavassa ja vaikka tällainen ihminen kuinka väittäisi uskonsa perustuvan armoon, se tosiasiassa perustuu vain hänen omaan ulkonaiseen onnistumiseensa, josta hän on erityisen ylpeä.

Publikaani, joka meni Pyhäkköön rukoilemaan ei voinut ylpeillä ulkonaisilla teoillaan sillä hän oli sen aikaisten uskonnollisten juutalaisten halveksima. Hänellä oli kuitenkin oikea mieli sekä vilpitön suhtautuminen Jumalaan, joka selvästikin fariseukselta puuttui. Publikaani ei voinut turvata omiin ansioihinsa, niin kuin todellisuudessa me kukaan emme voi, ja siksi tämä turvautui Jumalan suureen armoon. Jeesus sanoi, että tämä poistui pyhäköstä autuaampana kuin itseään täynnä oleva fariseus.

Raamattu kertoo meille opetuslapsi Pietarista, kuinka tämä syyllistyi samaan kuin mihin Jeesuksen kertomuksessa fariseus. Pietari sanoi Mestarille: vaikka kaikki muut kieltäisivät sinut, minä en kiellä! Pietari vertasi itseään muihin opetuslapsiin pitäen itseään parempana ja kuitenkin hetkistä myöhemmin juuri hän kielsi Jeesuksen kolme kertaa! Näin käy jokaiselle, joka luottaa omaan vanhurskauteensa pitäen itseään parempana kuin muita luottaen omiin kykyihinsä sekä pitäen tärkeämpänä ulkonaista onnistumista sydämen oikean asenteen sijaan! Jos ihmiset tänäkin päivänä ymmärtäisivät, ettei Jumala katso ulkokuoreen, vaan Sydämeen, saisi se aikaan uskovien keskuudessa sen, ettei syytelleen toisia aiheutettaisi niin paljon pahaa mieltä lähimmäisissä kuin tänä päivänä valitettavasti tehdään!

Mikä saa ihmisen, joka väittää uskovansa Jeesukseen, tuomitsemaan lähimmäisensä ja pitämään itseään parempana kuin muut siitäkin huolimatta, vaikka Raamattu selvästi kieltää tuomitsemasta? Kuka on antanut oikeuden tuomita vastoin Raamatun selkeitä opetuksia, sillä eikö jokaisen Jeesukseen uskovan tulisi tuomitsemisen sijaan yrittää innostaen nostaa langenneita, auttaa sorrettuja sekä rohkaista alakuloisia? Eikö Evankeliumi ole ilosanoma siitä, että Jumala tahtoo armahtaa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa erehtyneitä, tahtoo antaa anteeksi pahantekijöille sekä antaa uuden mahdollisuuden jo kaikkensa menettäneille? Eikö Jumalan mittaamaton armo kuulu jokaiselle ja eikö etenkin sen, joka sanoo tuon armon kohdanneensa, tulisi osoittaa erityistä armoa kanssamatkaajiaan kohtaan sen sijaan, että olisi halukas tuomitsemaan saatikka syyttämään jo valmiiksi alaspainettuja? Eikö Raamattu selkeästi opeta lukemattomissa kohdin, että jokainen joka on saanut Jumalalta anteeksi on velvollinen antamaan anteeksi myös lähimmäisilleen rakastaen sekä kannustaen tätä elämänsä myrskyissä?

Lähimmäisen tuomitseminen on synneistä suurimpia siksi, koska se osoittaa syyttäjän paatuneen sydämen tilan! Kun Jeesuksen eteen tuotiin syntinen nainen, vaati Mestari niitä, jotka kokivat itsensä synnittömiksi heittämään ensimmäisen kiven. Jeesuksen laupeus sekä armahtavaisuus syntistä naista kohtaan kehoittaa jokaista Häneen uskovaa vaeltamaan samoissa armahtavaisuuden askelissa, kuten Jumalan Poika vaelsi. Kun Jeesus pyysi synnittömiä heittämään ensimmäisen kiven hän tahtoi osoittaa, ettei yksikään ole synnitön ja siksi tuomitsemisen sijaan tulisi anteeksianto sekä myötämielinen suhtautuminen lähimmäiseen olla todellisuutta. Valitettavasti samanlainen henki, kuin syyttäjillä jotka toivat Jeesuksen eteen syntisen naisen vallitsee tänäkin päivänä suuressa osassa kristikuntaa.

Jumalan seurakunnassa ei tulisi vallita eriarvoisuutta! Ketään ei tulisi arvostella ulkonaisen onnistumisen mukaan ja jokaiselle tulisi antaa oikeus omiin mielipiteisiinsä. Kuitenkin asia lienee tämän päivän kirkkokunnissa valitettavan usein olevan juuri päinvastainen. Jeesus pestessään opetuslastensa jalat juuri ennen kuolemaansa Golgatan ristillä, tahtoi osoittaa että oikeat johtajat ovat niitä, jotka ovat valmiita palvelemaan. Omalla esimerkillään Mestari tahtoi osoittaa opetuslapsilleen johtamisen jaloa periaatetta joka pois sulkee herroina hallitsemasta niitä, jotka Jumala on asettanut huolenpidon kohteeksi. Kuitenkin, valitettavasti, tämän päivän Kristillisyydessä erilaisissa organisaatiorakennelmissa vallitsee epäoikeudenmukaisuus johtotasolla, joka heijastuu sitten normaali seurakuntalaisten eriarvoiseen kohteluun. Aina silloin, kun kristillisissä organisaatioissa voidaan pahoin sekä tuomitsemista esiintyy, on syy johtomiehissä. Johtomiehille Jumala on antanut tehtävän kaitsea laumaansa taivaallisten periaatteiden mukaan, joihin ei kuulu tuomitsemisen suvaitseminen saatikka lähimmäisen alaspainaminen.

Jumalan seurakuntien ongelma ei kuitenkaan kulminoidu vain johtomiehiin. Usein seurakunnan pinnan alla kytee farisealaisuus, josta johto ei ole tietoinen ja täten syy ei aina sittenkään ole aina johtomiehissä. Jokaisen Jeesukseen uskovan tulisi hoivata heikkouskoista sen sijaan, että käytöksellään lisää kuormaa jo taakoitettujen niskaan. Kaikki ne, jotka väittävät olevansa Jeesuksen opetuslapsia ovat velvollisia vaeltamaan samanlaisissa laupeuden askelissa, kuin Mestari vaelsi. Jos Jumalan seurakunta tahtoo tässä pimeässä maailmassa esiintyä edukseen, tulisi sen vihdoin sisäistää Jeesuksen tärkeä opetus: Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus!

Yhdenkään Jumalan todellisen lapsen tehtävänä ei ole tuomiten yrittää syyllistää kanssamatkaajiaan, vaan sen sijaan kertoa Jumalan mittaamattomista armon aarteista jotka kuuluvat jokaisella katuvalle syntiselle, vaikka tämä olisi langennut kuinka syvälle syntiin tahansa. Kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa lähimmäisen uskoa Jumalaan sillä vain Jumala Kristuksessa Jeesuksessa näkee ihmissydämen salatuimmatkin salat! Kenenkään vilpittömyyttä ei tule kyseenalaistaa eikä kenenkään vakaumusta väheksyä. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja siksi syyttämällä Jumalan luomaa, syytös kohdistuu itse Luojaan. Koskemalla Hänen silmäteräänsä tuomiten ja syyttäen sekä kyseenalaistaen emme taistele luotuja vastaan, vaan itse Maailmankaikkeuden Luojaa vastaan. Vaikka ihminen olisi langennut kuinka pahasti, kuten Raamatussa kuningas Saul, ei Daavid uskaltanut kajota häneen koska oli sisäistänyt oikein kaiken edellä mainitun.

Liian monen Jeesukseen uskovan poskilla vuotavat yksinäisyyden kyyneleet. Farisealaisuus, joka ei tunne armoa lähimmäistä kohtaan vaan pitää itseään lähes erehtymättömänä on eristänyt liian monen todellisen Jumalan lapsen yksinäisyyteen ympäristön painostuksen seurauksena. Liian monen Jumalan lapsen sydämessä on syviä arpia, joita ovat jättäneet jälkeensä ne, jotka väittävät olevansa Jumalan palvelijoita. Kylmä uskonnollisuus lyö kättä sielunvihollisen syytösten kanssa ja näin armahtavaisuuden tilalle on tullut kylmä lakihenkisyys, joka ei armoa tunne!

Jeesus kertoi opetuksen kahdesta velallisesta Matteuksen Evankeliumissa 18:22-33. Tuossa opetuksessa velkansa anteeksisaanut ei ymmärtänyt anteeksiannon merkitystä, vaan vaikka oli saanut oman velkansa anteeksi tämä vaati omia velkojaan kanssamatkaajaltaan ankarasti takaisin. Silloin velkansa anteeksi saaneen Herra kutsui tämän luokseen sanoen: ”Sinä paha palvelija. Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niin kuin minäkin sinua armahdin?”

Kaikki ne, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi Jumalalta, ovat velvollisia antamaan anteeksi lähimmäisilleen. Soikoon sydämissämme Jeesuksen opettamat Isä meidän rukouksen sanat: ”Anna meille anteeksi meidän velkamme, niin kuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Ilman tätä armahtavaisuuden sekä myötätunnon jaloa periaatetta ei kukaan voi periä taivasten valtakuntaa, sillä koko Kristinuskon sanoma perustuu anteeksiantoon!